Tämänkertainen tapaus kertoo epäonnistuneesta Hot or Not -älypuhelinaplikaation kokeilusta. Muutama sinkkuystäväni oli aikaisemmin kehunnut sovellusta ja väittänyt sen olevan parempi kuin Tinder. Latasin siis sovelluksen yhtenä syksyisenä iltana ja aloin selailemaan miesten kuvia ja painelemaan sydämiä tai rukseja sikin sokin, Vastaan tuli monia ylikomeita ja yli-ei-niin-komeita kaksilahkeisia. Matcheja tuli ja muutama heistä lähetteli pikkutuhmia ja vähemmän tuhmia iskurepliikkejä.
Tämän nimenomaisen tapauksen kanssa, kutsutaan häntä vaikkapa Erkiksi, juttu siirtyi puhelinnumeroiden vaihtoon ja whatsapp-sovelluksessa juttelemiseen. Erkki tuntui oikein mukavalta nuorelta mieheltä 22-vuotiaaksi, eikä ulkonäkökään ollut kuvien perusteella yhtään paha. Ensin ajattelin, että Erkistä voisi olla potentiaaliseksi poikaystäväksi ja vastasin myöntävästi hänen treffiehdoukseen. Kaunis ajatus Erkistä kuitenkin pieneni pikkuriikkiseksi mytyksi, kun aloimme kunnolla kyselemään toisiltamme, mitä kumpikin tekee elämässään. Erkki, 22-vuotias, hotelli- ja ravitola-alan koulutus paperit taskussaan. Hän ei kuitenkaan ollut löytänyt oman alansa töitä ja siksi työskenteli puhelinmyyjänä. Erkki asui vielä vanhempiensa luona ja vapaa-ajallaan soitti pasuunaa. Tämän kaiken kuultuani halusin perua heti treffit, jotka sovimme aikaisemmin alkavan viikon torstaiksi.
Mikään ei kuihduta kiinnostustani, kuin mies, joka ei opiskele tai työskentele oman alansa töissä ja joka ei asu omillaan. Mielestäni mies, joka asuu vielä 20 ikävuoden jälkeen vanhempiensa luona, ei ole miestä nähnytkään. Omillaan asuminen kasvattaa ja silloin oppii, ettei jääkaappi täyty sormien näpäytyksellä ja vessapaperi ei itsestään kävele pytylle suorittamaan pyllynpyyhkintätehtäväänsä. Tulevan poikaystäväni (kyllä, elättelen vielä toiveita, että sellaisen joskus vielä saan lahjaksi viimeistään vuonna 2889) pitää osata elää ilman, että minä hoidan kaikki kotityöt hänen puolestaan. Mitä opiskelu-/työasiaan tulee, niin kyllä miehellä pitää olla kunnon koulutus ja työskennellä oman alansa työpaikassa. En väitä, että minulla on jotain ammatti-instituuttiopiskelijoita vastaan, mutta omalta poikaystävälläni pitäisi löytyä korkeakoulututkinto. En näe muuten, että miten suhde edes alkaisi saatika kestäisi, jos kummallakin on eriasteiset tutkinnot ja poikaystäväehdokkaan tietämys yltää vain perunankuorimisen perusteisiin.
Jos nyt kuitenkiin palaamme takaisin alkuperäiseen tarinaani. Torstai-ilta koitti ja pelonsekaisissa tunnelmissa istuin bussissa matkalla Turun keskustaan tapaamaan Erkkiä. Sovimme aikaisemmin sinä päivänä, että näemme Wiklundin edessä. Kävelin torin läpi kohti Wiklundia ja liikennevaloissa yritin tähystellä, näkyikö Erkkiä katoksen alla. Huomasin hintelän hahmon kävelemässä edestakaisin Wiklundin liukuovien edessä. Hahmolla oli tumma kynttilätakki, vanhat ja likaiset Adidas-kengät, vaaleat farkut ja pystyraidallinen huivi. Ristin sormeni taskussa ja toivoin, ettei hahmo paljastuisi Erkiksi. Valot vaihtuivat vihreiksi ja kävelin tien yli. Kynttilätakkinen hintelö huomasi minut ja käveli minua kohti käsi ojossa. Hän siis oli Erkki. Sydämeni pysähtyi, ja ei suinkaan ihastuksesta. Erkki oli kaikkea muuta, kuin kuvissa söpöltä näyttävä 22-vuotias nuorukainen. Erkissä ja kuvissa esiintyvässä pojassa oli joitain samoja piirteitä, mutta kuvat olivat paljon viehättävämmät kuin Erkki oli luonnossa.
Siinä sitten kättelimme ja esittäydyimme ja Erkki alkoi viittoamaan eri suuntiin ja selittämään, mitä kaikkea Turussa sijaitsee ja löytyy, ihan kuin olisin turisti kaukaisesta maasta ja hän toimi oppaanani. "Tässä on Turun kauppatori, tuolta kauempaa vinosti oikealla löytyy Turun taidemuseo, ja jos mennään yhtäänkin vasemmalle päin, niin sieltä löytyy kuuluisa Aurajoki." Seisoin hetken hämmentyneenä, mitä ihmettä kaveri selitti? Minähän olin turkulainen, olin asunut Turussa melkein koko ikäni, en tarvinnut turistikierrosta. Kysyin Erkiltä, että asuiko hän muualla vai miksi hän esitteli minulle Turkua. Siihen Erkki vastasi, että kyllä hän on ihan turkulainen juuriaan myöten, mutta luuli minun olevan ensimmäistä kertaa Turussa. Eipä tainut Erkki lukea kunnolla whatsapp-viestejä, että opiskelin jo toista vuotta Turun yliopistossa ja että olen muutenkin käynyt kaikki kouluni Turussa.
Kerroin Erkille, että tunnen Turun kuin omat taskuni ja turistikierros on nyt valitettavasti tarpeeton. Yritin peittää sarkasmin äänestäni. Lyhyen awkward-hetken päätyttyä päätimme lähteä vain kävelemään. Suuntasimme ensin kohti VPK-taloa ja siitä käännyimme Aurajoen rannalle. Kävelimme kohti Föriä ja siinä samalla pidimme yllä kiusallista keskustelua. Annoin Erkin johtaa keskustelua, sillä minua ei enää pätkääkään kiinnostanut tietää hänestä sen enempää. Eteenkin sen jälkeen, kun huomasin, että Erkillä oli molemmissa korvissa rubiininpunaiset tekotimanttikorvakorut. Siis kuka pitää sellaisia, ja vielä molemmissa korvissa?! Sillä hetkellä otin puhelimeni esiin ja lähetin ystävälleni viestin, että kuolen pian, jos hän ei pelasta minua.
Pääsimme Förille asti ja menimme sillä joen yli. Erkki kyseli, halusinko mennä johonkin kahvilaan istumaan. Ei, en halunnut! Halusin juosta häntä karkuun, mutta enhän voinut sanoa sitä hänelle. Ystäväni oli soittanut minulle, mutta en ollut kuullut. Siinä sitten kärvistelin, kun suuntasimme Erkin kanssa kohti Tuominonkirkkoa. Matka eteni kovin hitaasti ja painostavassa hiljaisuudessa, mietin koko ajan, että olisin voinut olla jumppaamassa ja käyttää aikani niin paljon paremmin.
Meidän piti Erkin kanssa mennä kirkon alakerrassa olevaan kahvilaan, siellä oli kuulemma hyvää kahvia. Alkoi satamaan. Päästyämme kirkolle näytimme molemmat kuin uitetuilta koirilta, ja kahvila ei ollut enää edes auki. Siinä tuli sitten tänka på, että mihin menisimme siitä sitten. Olisin halunnut lähteä kotiin, mutta Erkki ei näyttänyt siltä, että hänen mielestä surkeat treffimme olisivat vielä ohi. Ehdotin siinä sitten, että menisimme Wiklundin yläkerran kahvilaan. Erkki suostui, ja kävelimme kylmässä sateessa kohti keskustaa. Koko matkan toivoin, ettei vastaan tulisi ketään tuttua. En halunnut, että joku näkisi minut ihanan Erkin seurassa. Ehdotin siis siksi myös Wiklundin kahvilaa, koska siellä ei tarvitsisi pelätä törmäävänsä tuttuihin kasvoihin.
Matkalla kahvilaan laitoin ystävälleni viestiä, jotta hän soittaisi minulle muutaman minuutin kuluttua ja keksisi hyvän tekosyyn, että pääsisin pakenemaan ihastuttavan Erkin seurasta. Ystäväni teki työtä käskettyä. Seisoessamme Erkin kanssa jonottamassa tilausvuoroamme ja puhelimeni soi kuuluvasti takataskussani. Otin sen ripeästi esiin ja vastattuani puheluun kuuntelin, kuinka ystäväni kertoi unohtaneensa avaimensa kotiin ja tarvitsi minun hallussa olevat vara-avaimensa. Selitin Erkille surullisesti kahvien jäävän siltä kerralta, koska minun piti mennä pelastamaan ystäväni. Wiklundin ulkopuolella halasimme kömpelösti ja minä köpöttelin reippaasti liikennevaloille. Kuulin Erkin vielä huutelevan seuraavan kerran näkemisestä. Huikkasin jotain epämääräistä ja ylitin reippahasti tien valojen vaihtuessa vihreiksi.
Seuraavaa kertaa ei tullut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä kommentti! :)