Vuosikatsaus 2014

Vuosi 2014 alkaa olla paketissa, viimeisiä tunteja viedään. Nyt on siis oiva hetki katsastaa kulunutta vuotta ja miettiä, mitä on (toivon mukaan) oppinut lähestulkoon menneestä vuodesta.

Kulunut vuosi on ollut aika mäkinen, kuoppainen ja mutkikas ja kaikin puolin hyvin opettavainen vuosi. Tuntuu, että tänä vuonna olen oppinut eniten itsestäni ja kasvanaut huimasti henkisesti. Kun katson taaksepäin, millainen olin ollut vuoden alussa ja millainen ihminen olen nyt, tiedän ehkä jopa näin kliseisesti sanottuna, että olen aivan eri ihminen. Minusta on kivaa huomata, että olen kehittynyt ja tiedän paremmin, mitä elämältäni haluan. Voin suoraan sanoa olevani ylpeä siitä, millaiseksi naiseksi kasvan ja muotoudun päivä päivältä.

Sen kummemmitta puheitta siirtykäämme katsastamaan "mitä olen oppinut tänä vuonna" -listaa.

1) Pitää arvostaa ja kunnioittaa itseään, jotta muutkin ihmiset, ja varsinkin miehet, tekisivät samoin. Jos et tee selväksi, miten sinua ei todellakaan saa kohdella, niin ihmiset jatkavat käyttämään sinua ovimattonaan.

2) Aina kaikki ei mene suunnitelmiesi mukaan, ja se on ihan normaalia. On turhaa suunnitella kaikkia asioita pikkutarkasti, parempi elää hetkessä ja antaa asioiden kehittyä omalla painollaan. Sillä tavalla saa parhaimman tuloksen.

3) Kannattaa käydä treffeillä ja tavata uusia ihmisiä, vaikka treffit olisivat kuinka kamalat tahansa. Treffit ovat hyvä väline tutkiskella, millainen olet, mitä haluat, mitä et ja mitä etsit.

4) Miehen valloittamisessa pätee aina sama kaava: pitää olla fiksu, flirttaileva, vähän kylmä, elää omaa elämää ja antaa jutun edetä omalla painollaan. Jos on liian innokas, miehen kiinnostus lopahtaa. Antaa miehen hoitaa niin sanotusti työnsä ja kannustaa häntä vähän väliä jahtaamaan sinua.

5) Ongelma ei ole se, etteikö saisi miestä. Jos vain haluaisi, niin saisi minkä idiootin tahansa.

6) Aina perhesuhteet eivät ole vaaleanpunaisia ja ruusuisia ja se on ihan okei. Vanhempien kanssa ei tarvitse olla samaa mieltä eikä heitä tarvitse miellyttää, jos ei halua.

7) Ystävät ovat hyvin tärkeitä. Elämässä pitää olla ihmisiä, joille voi kertoa syvimmät salaisuutensa ja noloimmat asiat itsestään.

8) On osattava myös päästää jotkut ihmiset menemään.

9) Ei kannata mennä/osallistua mihinkään, missä suurin osa ihmisistä seurustelevat. Se vain masentaa ja ärsyttää ja päädyt syömään liikaa suklaata.

10) On ihan okei olla sinkku. Se, että on sinkku, ei tarkoita, että olisi huonompi tai alempiarvoisempi kuin ne, jotka seurustelevat. Sinkkuna on aikaa oppia itsestään ja kasvaa paremmaksi versioksi itsestäsi. On opittava ensin rakastamaan itseään. Jos et rakasta itseäsi, miten voit olettaa, että joku toinen ihminen rakastuisi ja rakastaisi sinua.

Onnellista uutta vuotta! Jos puolen yön aikoihin, ette saa tänä(KÄÄN) vuonna ihanaa kuolaista suudelmaa, olkaa huoleti - teillä on koko vuosi edessä. ;)

Mysteeripoika

Miehet ovat outoja tapauksia, heistä ei koskaan tiedä, mitä he haluavat ja mitä he ajattelevat ja miten siihen kaikkeen pitäisi reagoida ja suhtautua. Miehet väittävät, että naiset ovat vaikeita ja naisten logiikassa ei ole mitään järkeä. Todellisuudessa miehet eivät omaa logiikkaa ja ovat ihan sekaisin naisten loogisista teoista. Näin sen on pakko olla, koska muuten en keksi sille mitään muuta selitystä, miksi miehet käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät ja ovat niin helvetin vaikeita.

Pienen pohjustuksen myötä siirtykäämme itse asiaan eli Mysteeripoikaan. Mysteeripoika opiskelee kanssani samaa alaa, samassa yliopistorakennuksessa. Mysteeripoika on minua 3 vuotta vanhempi, hänellä on kaksi isiosiskoa ja yksi pikkuveli sekä kaksi siskontyttöä. Mysteeripoika harrastaa jalkapalloa ja on kaikin puolin unelmapoikaystävämateriaalia: Mysteeripoika rakastaa lapsia, haluaa mennä joku päivä naimisiin, lemmikkieläimeksi Mysteeripoika ostaisi pupun (koska pupu on pörröinen ja pehmeä ja tykkää syödä) ja hän tykkää myös liikkua paljon.

Tutustuin Mysteeripoikaan tänä syksynä, meillä oli hänen kanssaan kaksi puolen vuoden kestävää kurssia - ruotsi ja englanti. Aluksi Mysteeripoika ei huomioinut minua mitenkään, mutta jouduttuamme samaan neljän hengen ryhmään englannin kurssissa Mysteeripoika alkoi lämmetä. Hän istui koko englannin kurssin vieressäni ja tökki ja töni ja kuiski ja näytti Facebook-päivityksiä ja -postauksia ja kertoi kaikennäköisiä asioita. Ruotsin tunneilla hän huuteli nimeäni ja kyseli mielipidettäni asiaan kuin asiaan. Whatsappissa juttelimme pääosin koulusta, mutta pääsimme marraskuun puolella juttelemaan muustakin. Siitä lähtien Mysteeripoika alkoi lähettämään kuvia itsestään ja kyselemään, mikä niistä soveltuisi parhaiten seuraavaksi Instagram-kuvaksi. Kaikin puolin siis juttu vaikutti kehittyvän pitemmälle kuin pelkästään kaveruussuuntaan... tai niin minä ainakin luulin.

Sovimme muutamaan otteseen, että näkisimme, minun ehdotuksestani tietenkin. Ensimmäisen "mennään kahville" -yrityksen hän torjui tyystin. Toisen kerran pyysin häntä tulemaan opiskelijabileisiin, joihin hän olisi halunnut tulla, mutta kandidaattitutkielmahässäkän keskellä hän kieltäytyi. Kolmannen kerran pyysin häntä kynttiläpajaan tekemään kynttilöitä. Hän suostui, mutta joutui perumaan edeltävänä iltana vedoten perhekriisiin, mikä oli ihan ymmärrettävää. Neljännen kerran pyysin häntä kävelylle, ja hän suostui.

Olimme siis tänään kävelyllä, tai  no tarkemmin sanottuna eilen, sillä kello on jo 1.15. Olimme siis kävelyllä, näimme Tuomiokirkolla ja halasimme ja koska ulkona oli hyvin kylmä, päädyimme puolitintisen Aurajoella hortoilun jälkeen kahvilaan. Mysteeripoika tarjosi herrasmiesmäisesti minulle kaakaota ja menimme istumaan yhteen pöytään. Puhuimme kaiken maailman asioista: koulusta (yllätys yllätys), hampurilaisista ja hampurilaisravintoloista, perheistämme, eri kulttuureista, homoseksuaaleista, miehen ja naisen treffirooleista, lomasta, töistä, avioliitosta, rakkaudesta, lapsista, Sonerasta ja Mysteeripojan tietotekniikkaymmärtämättömyydestä. Meillä oli siis oikein mukava ilta, ja en edes huomannut ajankulkua.

Mysteeripoika oli myös panostanut ulkonäköönsä ja pukeutumiseensa, ja kun hän puhui rakkaudesta ja avioliitosta ajattelin vain, miksi en voisi suudella häntä siinä kahvilan pöydässä. Kuinka usein sitä tulee tuollainen kunnollinen mies vastaan, joka oikeasti välittää lähimmäisistään ja tahtoo pelkkää hyvää ystävilleen ja perheelleen ja tietää, mitä haluaa elämältään? Kokemuksesta voin sanoa, että tuollaisia miehiä on harvassa.

Kello tuli yhdeksän ja Mysteeripoika kyseli, jospa lähtisimme kotia kohti, sillä hänellä oli töitä seuraavana päivänä. Suuntasimme pakkaseen ja kävimme katsomassa, koska bussimme lähtisivät torilta. Meillä kummallaki oli noin 20 minuuttia ennen kotiinlähtöä, joten kulutimme ajan kävelemällä korttelin ympäri. Ohitimme Forten ja Mysteeripoika kertoi kyseisen baarin olevan "aika huono mesta". Vastasin, että niin olen kuullut yhdeltä ystävältäni, että siellä on aina paljon ulkomaalaisia 50-vuotiaita setiä ja lesboja. (Ei sillä, että minulla olisi kumpaakaan ryhmää mitään vastaan.) Mysteeripoika selitti, että ulkomaalaiset sedät jahtaa Fortessa tyttöjä, kuin olisivat metsastämässä peuraa. Mysteeripoika kertoi myös yhdestä baari-illastaan Fortessa. Hän oli kaveritytön kanssa liikkeellä ja kaverityttöä alkoi ahdistella joku setä. Kaverityttö oli tullut keskellä tanssilattia Mysteeripojan luokse ja suudellut tätä ja käskenyt olla pelissä mukana ja esittää kaveritytön poikaystävää sen illan aikana. "Olin osittain positiivisesti yllättynyt ja osittain hämmentynyt. Mut siis oli just hyvä mulle, en ainakaan lähtenyt sinä iltana tyhjin käsin, hahah!" Ja minun ei auttanut muuta kuin nauraa mukana samalla miettien, olinko sittenkään treffeillä, niin kuin hyvä ystäväni jaksoi minulle toitottaa ennen tapaamistamme Mysteeripojan kanssa.

Vastaan käveli Mysteeripojan jalkapallovalmentaja ja he moikkasivat. Mysteeripoika alkoi selittämään, kuinka heidän valmentaja luottaa häneen ja pyytää hänen apuaan kaikkiin ongelmiin. Torilla huomasimme pikku pojan, joka oli pukeutunut viimeisen päälle ja piti kädessään kännykkää. Mysteeripoika arveli, että pikku poika oli treffeillä.

Kello oli jo niin paljon, että bussini oli tullut pysäkille. Mysteeripoika saattoi minut pysäkille ja kiitteli kivasta illasta, halasimme ja annoin hänelle poskipusun samalla toivoen, että ehkä hän olisi vienyt asian pitemmälle. Niin ei käynyt, vaan Mysteeripoika selitteli jotain vielä, että nähdään jossain vaiheessa yms yms yms. Hän lähti siitä aika nopeasti omalle pysäkilleen ja minä hyppäsin bussiini samalla miettien, että olin vielä hämmentyneempi kuin aikaisemmin koko miestapauksesta.

Tultuani kotiin soitin samaiselle ystävälle, joka vakuutteli Mysteeripojan kanssa tapaamisen olevan treffit, ja yhdessä spekuloimme Mysteeripojan käyttäytymistä. Päädyimme siihen tulokseen, että Mysteeripoika haluaa olla enemmän kuin pelkät kaverit ja seuraavan kerran, kun Mysteeripoika laittaisi viestiä, minun pitäisi ilmaista kiinnostukseni häntä kohtaan, että hän putkiaivoillaan tajuaisi, että tässä tykätään hänestä. Soitin myös toiselle hyvälle ystävälleni ja hän oli vähän pessimistisempi jutun suhteen ja käski kysyä Mysteeripojalta suoraan, mitä hän haluaa.

Siinä sitten Mysteeripoika lähetti viestiä kiitellen kivasta illasta ja juttuseurasta. Tartuin härkää sarvista ja kerroin nauttivani hänen seurastaan ja, että olisi kivaa nähdä enemmänkin koulun ulkopuolella ja mitä hän nyt oikein ajattelee meistä: olimmeko pelkkiä kavereita vai jotain muuta. Vastausta ei tarvinnut odottaa kauaa. Mysteeripoika kertoi nauttivansa seurastani myös ja myönsi, että kanssani on helppoa puhua, mutta hän ajattelee minua vain kaverina. Mysteeripoika haluaa keskittyä tällä hetkellä vain kouluun ja urheiluun ja kai se on minulle ihan okei. Vastasin sen olevan ihan fine ja, että halusin vain selventää asioita (etten rakentelisi olemattomia pilvilinnoja, tätä en tietenkään sanonut. Tosin olin tainut rakentaa linnan perustan alitajuntaisesti ihan vahingossa.).

Ja tämän tarinan opetus? Älä koskaan, siis koskaan, päästä positiivisa ajatuksia valloilleen jotain miestä kohtaan. Ootko kuullut siitä valtavasta pettymyksestä, joka siitä seuraa, kun odotuksesi romahtavat? Se on pilannut minun elämän! Matto vedetty alta, tyhjä olo ja herkkuhimo. Tuhansia miehiä, satoja kertoja... Ja kaikista pahinta on se, että tämä tapahtuu jokaikinen kerta! ÄÄÄ!ÄÄÄÄÄÄÄÄ!! (Huomasitteko, miten yritin matkia Zalandon mainosta?)


PS. Tämän postauksen kirjoittamiseen kului kamalasti aikaa, kun friendzonelle päätyminen iski oikeasti tajuntaan. Masistelin tuossa sohvalla aika kauan, mutta sitten muistin, että ei kannata pahoittaa mieltään jonkun mitättömän miehen takia, vaikka hän olisikin ollut melko täydellinen poikaystävä. Hänenpähän on menetys - tällaista tyttöä ei löydä ihan mistä tahansa. Sinkkunaiset ympäri ämpäri, älkää siis tekään masistelko sohvalla. Jos hän (unelmienne mies) ei ymmärrä, millaisen timantin on päästänyt käsistään, se ei ole teiltä pois! Nauttikaa, että teillä on yksi idiootti vähemmän elämässänne. "I've got 99 problems but you won't be one!"

Mauno the mielipidemies

Tiedättekö sen tunteen, kun alatte juttelemaan jonkun miehen kanssa, kenet olette löytäneet jossain deittisivustolla tai -sovelluksessa, ja teillä näyttää synkkaavan tosi hyvin viestien välityksellä, mutta kun tapaatte miehen, hän ei olekaan niin mukava ja kiva ja hauska kuin viestit antoivat ymmärtää? Minulle on kerran käynyt niin yhden suomi24-tapauksen kanssa. Oi kyllä, olen kokeillut sitäkin. En kylläkään varsinaisesti suosittele sitä, se on ihan ok-sivusto, mutta ei sieltä unelmien aviomiestä kyllä löydy. (Ei varmaan löydy mistään deittiplavelusta, t: kokemusta on)

Joka tapauksessa, tämä komea herrasmies - herrasmies hän oikeasti on, ei mitään sarkasmia tässä kohtaa - oli viesteissä hyvin hauska ja ystävällinen ja ihana ja ajattelin, että hän voisi olla potentiaalinen poikaystävä. Kutsutaan häntä Maunoksi. Mauno siis oli 27-vuotias, koulutukseltaan insinööri ja työskenteli Bayerilla, omisti kaksi autoa ja oli myymässä toista pois, asui jo 16-vuotiaasta lähtien omillaan - oikein mainio poikaystäväehdokas siis, ehkä hitusen vanha vain.

Viestitellessäni Maunon kanssa olin yhtä hymyä ja aina hyvällä tuulella sen jälkeen. Sovimme tapaamisen kahden viikon viestittelyn jälkeen Kupittaan keilahallilla. Hyvänä bloggajana minun on vinkattava, että ei muuten kannata mennä ensimmäisillä treffeillä keilmaan. Myöhästyin viisi minuuttia sovitusta ajastamme, ja Mauno vähän kuittailikin siitä. Bussin syyhän se oli eikä se, että laittautumisprosessi alkoi vähän myöhemmin kuin mitä olin aluksi suunnitellut. Syy, miksi ei kannata ensimmäsillä treffeillä mennä keilaamaan on se, että ette pysty juttelemaan kunnolla siinä, kun vuorot vaihtuvat niin tiuhaan tahtiin, että kommentoitte koko sen tunnin ajan vain toistenne kaatoja ja kumpi johtaa ja miten kurotte toisen kiinni ja miten teidän kannattaa parantaa kaatojanne.

Pelkäsin koko sen tunnin ajan, että kun emme pääse juttelemaan kunnolla, niin Maunon ja minun välinen juttu kuolee sitten siihen. Mauno kyllä kovasti yritti saada fyysistä kontaktia: kosketteli jalallaan jalkaani aina, kun istuimme hetkeksi vierekkäin ja tuuppi vähän olallaan, kun oli vuoroni mennä kaatamaan keiloja kumoon. Tunsin välillämme pienen kipinän, joten vikaa ei voinut olla siinä, etteikö Mauno tai minä olisimme kiinnostuneet toisistamme.

Pelin jälkeen menimme pienelle kävelylle, ja silloin pääsimme kunnolla juttelemaan tai no, Mauno hoiti enimmäkseen sen puhumisen. Hän kertoili autoistaan, lähinnä siitä uudesta, ja kuinka hän oli jo onnistunut lyttäämään uuden autonsa pellin ryttyyn kaahaillessaan HK-Areenan parkkipaikalla. Joo, Mauno oli motorcross-harrastaja tai niin hän itseään kuvaili. Hän oli ostanut uuteen motorcross-autoonsa uudet penkit ja uuden radion ja itse auton hän oli ostanut Japanista. Siinä kohtaa potentiaalinen poikaystävä -ajatukset alkoivat vähän mureta.

Kävelyllä Mauno kertoi myös mielipiteitään Suomesta. Suomi on kuulemma paska maa hyvinvointivaltioksi, Suomen pitäisi ottaa mallia Ruotsista ja Norjasta, siellä asiat ovat juuri niin kuin niiden kuuluukin olla. Suomessa on kuulemma liikaa työttömyyttä ja Maunoki oli harkitsemassa muuttoa Ruotsiin tai Norjaan. Yritin vastustella, että kyllähän Suomessa asiat ovat paljon paremmin kuin joissain muissa maissa, mutta niin ei kuulemma saanut ajatella. "Hyvinvointivaltioita pitää verrata keskenään eikä verrata yhtä hyvinvointivaltiota johonkin köyhään Afrikan maahan tai vastaavaan." Tämän jälkeen potentiaalinen poikaystävä -ajatukset murenivat entisestään.

Kävelyn jälkeen Mauno tarjosi kyydin vanhalla autollaan ja matkan päätteeksi halasimme ja pussasimme. Tähän väliin pitäisi sanoa, että Mauno oli ainoa, kenen kanssa pussasin heti ensimmäisillä treffeillä. Treffien jälkeen Mauno oli viesteissä taas hauska ja mukava "itsensä". Mauno halusi nähdä uudestaan, ja tulikin kylään yhtenä iltana. Heti alkoi puhe Suomen työttömyys- ja irtisanomistilanteesta ja kuinka paska maa Suomi taas on ja kuinka Ruotsi ja Norja ovat paljon parempia maita ja kuinka Mauno harkitsi tosissaan muttoa sinne. Mauno kertoi myös selkävaivoistaan, ja kun kehotin häntä menemään lääkäriin, niin sieltä tuli jyrkkä ei-vastaus. Maunohan ei mihinkään lääkärille menisi, se olisi vain ajanhukkaa eikä lääkäri osaisi sanoa mitään hänen selkävaivoihin. Mauno puhui myös, kuinka kebab on oikeasti terveellistä, jos ranskalaisten sijasta ottaa riisiä, koska riisi on terveellistä ja siinä ei ole kauheasti kaloreitakaan ja kuinka se vaan täyttää vatsan hyvin, mutta ei lihota.

Sinä iltana pussasimme vähän, mutta pusut olivat pieniä, ei mitään kunnon imuttelua, jota kaipasin. Mauno tuli kylään vielä kerran soitti taas samaa levyään, kuinka paska maa Suomi oikein on. Mauno myös haukkui Spotifystani tulevaa musiikkia "masentavaksi angst-musiikiksi". Kun käskin hänen pitää mielipiteensä itsellään musiikkimakuuni liittyen, Mauno alkoi kutittaa minua. Siinä sitten nauroin ja yritin esittää loukkaantunutta ja mietin, ettei Mauno ole yhtään minun makuuni. Varsinkin, kun yritin saada Maunoa imuttelemaan kunnolla, niin hän ihmetteli, miksi teen niin. Hän ei kuulemma halunnut ylähuulensa turpoavan...

Mauno olisi halunnut nähdä vielä, mutta lähetin hänelle pahoittelevan viestin, että meistä ei taida tulla mitään. En todellakaan pystyisi olemaan sellaisen miehen kanssa, joka tyrmää toisen mielipiteet siltä seisomalta ja luulee olevansa aina oikeassa jokaisesta asiasta.

Tällainen tarina tällä kertaa - älkää siis menkö keilaamaan ensimmäisillä treffeillä!

Carl perkele!

On taas vuorossa se ilta, kun kaikki ärsyttää. Ja miksi ärsyttää? No, koska eräs mies - kutsutaan häntä Carliksi - on taas hiipinyt mieleeni ja sydämeeni ja ajatukseni pyörivät vain hänessä ja miten typerä olen, että ajattelen häntä.

Aloitetaanpas alusta. Carl on 30-vuotias, täyttää pian 31. Carl asuu Iso-Britanniassa ja työskenetelee pien- ja keskisuuryrityksen melko korkeassa virassa. Carl on minua kymmenen vuotta vanhempi, olemme tutustuneet sosiaalimedian kautta ja nähneet kerran livenä tänä syksynä aurikoisena viikonloppuna Helsingissä. Carlin ja minun välillä on mieletön kemia ja hän kiehtoo minua suunnattomasti, en ole tuntenut sellaista aiemmin kenenkään miehen kanssa. Olemme tunteneet Carlin kanssa reilut kaksi vuotta. Carl aloitti juttelun kanssani Kik-sovelluksessa pari vuotta sitten, kun itse asuin kotona ja kävin lukion viimeistä vuotta ja hän seurusteli vielä silloisen tyttöystävänsä kanssa. Aluksi olin kylmä Carlia kohtaan ja moralisoin häntä, että hän flirttaili kanssani, vaikka seurusteli. Carl selitti suhteensa tyttöystäväänsä olevan monimutkainen; "It's complicated." HAH! Niin minä ajattelin silloin.

Aloin lämmetä miehelle, kun tämä erosi tyttöystävästään. Ihmettelen vieläkin, miten Carl ei luovuttanut  suhteeni, vaikka olin hyvin kylmä häntä kohtaan. Ihmettelen sitäkin, miksi itse en estänyt Carlia. Yleensä teen niin kaikkien Kik-tuntemattomien kanssa. Niin aika kului, ja siirryimme viime talvena juttelemaan Whatsapp-sovellukseen. Kuvioihin ehti ilmaantua uusi tyttöystävä, mutta Carl päätti suhteen parin kuukauden seurustelun jälkeen. Hän ei kuullemma nähnyt suhteen etenevän/päätyvän mihinkään, lyhyestä virsi kaunis: suhteella ei kuulemma ollut tulevaisuutta.

Carlin kanssa olemme melko läheisiä. Olemme kertoneet toisillemme henkiökohtaisia asioita ja kysyneet toisiltamme neuvoa, jutelleet vakavista ja typeristä asioista, ja tietenkin sitä parasta juttua olemme tehneet useampaan otteeseen - kyllä vain, webseksiä Skypen kautta. Livenä se oli tietenkin parempaa, mutta ei mennä vielä siihen.

Carlin ex-tyttöystävä, jonka kanssa hän seurusteli silloin, kun alkoi flirttailemaan kanssani, petti Carlia. He erosivat, mutta päättivät kokeilla uudestaan. Uusinnan loppuvaiheessa Carl löysi minut. Tästä kaikesta päätellen Carl on siis herkkä mies, vaikka yrittää peittää sen parhaansa mukaan esittämällä perinteisesti kovista ja mukkua ja kusipäätä ja kaikkea muuta ihanaa aina silloin, kun uskoo tunteidensa saavan vallan. Niin tapahtui myös, kun hän palasi Helsingistä kotiin ja ei osannut suhtautua hänelle käsinkirjoittamaani kirjeeseen. Halusin antaa hänelle jotain söpöä ja henkilökohtaista, joten kirjoitin kirjeen bussimatkastani Helsinkiin ja tuntemuksistani, että näkisin hänet ja viettäisimme kokonaisen viikonlopun yhdessä. Kyllä, hyvin romanttista. Kunpa minulleki kirjoitettaisiin kirjeitä. Mutta ei, Carl ei osannut suhtautua siihen niin kuin normaali ihminen. Hän selitti minulle jostain punapäästä, jonka hän näki samassa lentokoneessa ja kuinka hän olisi halunnut vehdata tämän kanssa, koska punapäät ovat hänen suuri heikkous. (Tässä välissä paljastan, että itse olen oikeaverinen brunette, ei mitään värjättyjä tekohiuksia!) Pikkuruisten välienselvitteyjen jälkeen hän kuitenkin pyysi anteeksi ja selitti, ettei ollut tottunut kauniisiin eleisiin ja että oli tosi otettu ja että hän piti käsialastani.

Episodin ja Helsinki-viikonlopun jälkeen meistä on tullut läheisempiä ja avoimempia ja haluamme tehdä toisemme mustasukkaiseksi aina välillä. Se viikonloppu oli aika satumainen: seikkailimme ympäri ämpäri, kävimme museoissa ja syömässä, kuljimme käsi kädessä, nukuimme vierekkäin ja lusikoimme, nauroimme ja juttelimme ja otimme paljon valokuvia. Carl oli myös elämäni paras pano tähän asti. Kuvitelkaa 196 cm pitkä mies, kokenut, tietää kikat ja tuntee temput ja toteuttaa fantasianne. Parasta seksiä ikinä!

Yhtenä iltana Carl lähetti minulle viestin, jossa kertoi löytäneensä takin taskustaan kuitin Helsingin reissusta ja pisti perään surullisen itkuymiön. Tajusin, etten ollut ainoa, jolla oli ikävä ja joka oli parin viikon ajan itkenyt itsensä uneen. Carl tuskin itki itsensä uneen, muttä hänellä oli ikävä minua ja hänellä oli tunteita minua kohtaan. Carl kertoi silloin, ettei halua satuttaa minua.

Helsingin jälkeen Carl on ollut paljon avoimempi ja kertonut kaikennäköisiä asioita itsestään, ja minä olen vain lumoutunut yhä enemmän ja enemmään hänen persoonaan. Tiedän, että meillä on ikäeroa ja että välimatka on pitkä ja että hän ei ole hyväksi minulle ja että tässä jutussa käy vain huonosti kummallekin, mutta en vain mahda itselleni mitään. Joten tässä minä istun jouluvalojen valaisemassa kämpässäni ja ihmettelen (ja samalla ärsyynnyn, että mietin tällaisia ja että kaiken talana on yksi typerä mies) vaikka kuinkamonennetta kertaa, miksi hitossa olen kiintynyt tähän brittiläiseen hurmuriin, joka on selvästi ihan fucked up edellisestä pitkästä suhteestaan. Miksi ajattelen häntä ja haluan olla hänen kanssaan ja haluan käpertyä hänen kainaloon ja kuunnella, kun hän kertoo tarinoitan ja suudella häntä ja harrastaa tajunnanräjäyytävää seksiä hänen kanssaan? MIKSI?

Treffit Erkin kanssa

Painoin sydäntä. Voi, miksi meninkään tekemään niin? Siitä seurasivat elämäni kamalimmat treffit ikinä! En tiedä, voiko niitä treffeiksi edes kutsua, kun koko kaksituntisen ajan hänen seurassaan ajattelin, mitä kaikkea muuta hyödyllistä olisin voinut tehdä.

Tämänkertainen tapaus kertoo epäonnistuneesta Hot or Not -älypuhelinaplikaation kokeilusta. Muutama sinkkuystäväni oli aikaisemmin kehunnut sovellusta ja väittänyt sen olevan parempi kuin Tinder. Latasin siis sovelluksen yhtenä syksyisenä iltana ja aloin selailemaan miesten kuvia ja painelemaan sydämiä tai rukseja sikin sokin, Vastaan tuli monia ylikomeita ja yli-ei-niin-komeita kaksilahkeisia. Matcheja tuli ja muutama heistä lähetteli pikkutuhmia ja vähemmän tuhmia iskurepliikkejä.

Tämän nimenomaisen tapauksen kanssa, kutsutaan häntä vaikkapa Erkiksi, juttu siirtyi puhelinnumeroiden vaihtoon ja whatsapp-sovelluksessa juttelemiseen. Erkki tuntui oikein mukavalta nuorelta mieheltä 22-vuotiaaksi, eikä ulkonäkökään ollut kuvien perusteella yhtään paha. Ensin ajattelin, että Erkistä voisi olla potentiaaliseksi poikaystäväksi ja vastasin myöntävästi hänen treffiehdoukseen. Kaunis ajatus Erkistä kuitenkin pieneni pikkuriikkiseksi mytyksi, kun aloimme kunnolla kyselemään toisiltamme, mitä kumpikin tekee elämässään. Erkki, 22-vuotias, hotelli- ja ravitola-alan koulutus paperit taskussaan. Hän ei kuitenkaan ollut löytänyt oman alansa töitä ja siksi työskenteli puhelinmyyjänä. Erkki asui vielä vanhempiensa luona ja vapaa-ajallaan soitti pasuunaa. Tämän kaiken kuultuani halusin perua heti treffit, jotka sovimme aikaisemmin alkavan viikon torstaiksi. 

Mikään ei kuihduta kiinnostustani, kuin mies, joka ei opiskele tai työskentele oman alansa töissä ja joka ei asu omillaan. Mielestäni mies, joka asuu vielä 20 ikävuoden jälkeen vanhempiensa luona, ei ole miestä nähnytkään. Omillaan asuminen kasvattaa ja silloin oppii, ettei jääkaappi täyty sormien näpäytyksellä ja vessapaperi ei itsestään kävele pytylle suorittamaan pyllynpyyhkintätehtäväänsä. Tulevan poikaystäväni (kyllä, elättelen vielä toiveita, että sellaisen joskus vielä saan lahjaksi viimeistään vuonna 2889) pitää osata elää ilman, että minä hoidan kaikki kotityöt hänen puolestaan. Mitä opiskelu-/työasiaan tulee, niin kyllä miehellä pitää olla kunnon koulutus ja työskennellä oman alansa työpaikassa. En väitä, että minulla on jotain ammatti-instituuttiopiskelijoita vastaan, mutta omalta poikaystävälläni pitäisi löytyä korkeakoulututkinto. En näe muuten, että miten suhde edes alkaisi saatika kestäisi, jos kummallakin on eriasteiset tutkinnot ja poikaystäväehdokkaan tietämys yltää vain perunankuorimisen perusteisiin.

Jos nyt kuitenkiin palaamme takaisin alkuperäiseen tarinaani. Torstai-ilta koitti ja pelonsekaisissa tunnelmissa istuin bussissa matkalla Turun keskustaan tapaamaan Erkkiä. Sovimme aikaisemmin sinä päivänä, että näemme Wiklundin edessä. Kävelin torin läpi kohti Wiklundia ja liikennevaloissa yritin tähystellä, näkyikö Erkkiä katoksen alla. Huomasin hintelän hahmon kävelemässä edestakaisin Wiklundin liukuovien edessä. Hahmolla oli tumma kynttilätakki, vanhat ja likaiset Adidas-kengät, vaaleat farkut ja pystyraidallinen huivi. Ristin sormeni taskussa ja toivoin, ettei hahmo paljastuisi Erkiksi. Valot vaihtuivat vihreiksi ja kävelin tien yli. Kynttilätakkinen hintelö huomasi minut ja käveli minua kohti käsi ojossa. Hän siis oli Erkki. Sydämeni pysähtyi, ja ei suinkaan ihastuksesta. Erkki oli kaikkea muuta, kuin kuvissa söpöltä näyttävä 22-vuotias nuorukainen. Erkissä ja kuvissa esiintyvässä pojassa oli joitain samoja piirteitä, mutta kuvat olivat paljon viehättävämmät kuin Erkki oli luonnossa. 

Siinä sitten kättelimme ja esittäydyimme ja Erkki alkoi viittoamaan eri suuntiin ja selittämään, mitä kaikkea Turussa sijaitsee ja löytyy, ihan kuin olisin turisti kaukaisesta maasta ja hän toimi oppaanani. "Tässä on Turun kauppatori, tuolta kauempaa vinosti oikealla löytyy Turun taidemuseo, ja jos mennään yhtäänkin vasemmalle päin, niin sieltä löytyy kuuluisa Aurajoki." Seisoin hetken hämmentyneenä, mitä ihmettä kaveri selitti? Minähän olin turkulainen, olin asunut Turussa melkein koko ikäni, en tarvinnut turistikierrosta. Kysyin Erkiltä, että asuiko hän muualla vai miksi hän esitteli minulle Turkua. Siihen Erkki vastasi, että kyllä hän on ihan turkulainen juuriaan myöten, mutta luuli minun olevan ensimmäistä kertaa Turussa. Eipä tainut Erkki lukea kunnolla whatsapp-viestejä, että opiskelin jo toista vuotta Turun yliopistossa ja että olen muutenkin käynyt kaikki kouluni Turussa. 

Kerroin Erkille, että tunnen Turun kuin omat taskuni ja turistikierros on nyt valitettavasti tarpeeton. Yritin peittää sarkasmin äänestäni. Lyhyen awkward-hetken päätyttyä päätimme lähteä vain kävelemään. Suuntasimme ensin kohti VPK-taloa ja siitä käännyimme Aurajoen rannalle. Kävelimme kohti Föriä ja siinä samalla pidimme yllä kiusallista keskustelua. Annoin Erkin johtaa keskustelua, sillä minua ei enää pätkääkään kiinnostanut tietää hänestä sen enempää. Eteenkin sen jälkeen, kun huomasin, että Erkillä oli molemmissa korvissa rubiininpunaiset tekotimanttikorvakorut. Siis kuka pitää sellaisia, ja vielä molemmissa korvissa?! Sillä hetkellä otin puhelimeni esiin ja lähetin ystävälleni viestin, että kuolen pian, jos hän ei pelasta minua. 

Pääsimme Förille asti ja menimme sillä joen yli. Erkki kyseli, halusinko mennä johonkin kahvilaan istumaan. Ei, en halunnut! Halusin juosta häntä karkuun, mutta enhän voinut sanoa sitä hänelle. Ystäväni oli soittanut minulle, mutta en ollut kuullut. Siinä sitten kärvistelin, kun suuntasimme Erkin kanssa kohti Tuominonkirkkoa. Matka eteni kovin hitaasti ja painostavassa hiljaisuudessa, mietin koko ajan, että olisin voinut olla jumppaamassa ja käyttää aikani niin paljon paremmin. 

Meidän piti Erkin kanssa mennä kirkon alakerrassa olevaan kahvilaan, siellä oli kuulemma hyvää kahvia. Alkoi satamaan. Päästyämme kirkolle näytimme molemmat kuin uitetuilta koirilta, ja kahvila ei ollut enää edes auki. Siinä tuli sitten tänka på, että mihin menisimme siitä sitten. Olisin halunnut lähteä kotiin, mutta Erkki ei näyttänyt siltä, että hänen mielestä surkeat treffimme olisivat vielä ohi. Ehdotin siinä sitten, että menisimme Wiklundin yläkerran kahvilaan. Erkki suostui, ja kävelimme kylmässä sateessa kohti keskustaa. Koko matkan toivoin, ettei vastaan tulisi ketään tuttua. En halunnut, että joku näkisi minut ihanan Erkin seurassa. Ehdotin siis siksi myös Wiklundin kahvilaa, koska siellä ei tarvitsisi pelätä törmäävänsä tuttuihin kasvoihin. 

Matkalla kahvilaan laitoin ystävälleni viestiä, jotta hän soittaisi minulle muutaman minuutin kuluttua ja keksisi hyvän tekosyyn, että pääsisin pakenemaan ihastuttavan Erkin seurasta. Ystäväni teki työtä käskettyä. Seisoessamme Erkin kanssa jonottamassa tilausvuoroamme ja puhelimeni soi kuuluvasti takataskussani. Otin sen ripeästi esiin ja vastattuani puheluun kuuntelin, kuinka ystäväni kertoi unohtaneensa avaimensa kotiin ja tarvitsi minun hallussa olevat vara-avaimensa. Selitin Erkille surullisesti kahvien jäävän siltä kerralta, koska minun piti mennä pelastamaan ystäväni. Wiklundin ulkopuolella halasimme kömpelösti ja minä köpöttelin reippaasti liikennevaloille. Kuulin Erkin vielä huutelevan seuraavan kerran näkemisestä. Huikkasin jotain epämääräistä ja ylitin reippahasti tien valojen vaihtuessa vihreiksi.

Seuraavaa kertaa ei tullut.

Todellisen miehen ensikohtaaminen

Sinkkuna oloni on jatkunut pitkälti koko elämäni, jos ei lasketa kahden päivän seurustelutapausta yläasteajoilta. Toisin sanoen olen melkoinen sinkkuekspertti näin 21 ikävuoden pohjalta. Aina toki sinkkuus ei ole ollut yhtä villiä, kuin se on nyt viimeisen vuoden aikana ollut. Olin kiltti hissukka, kunnes jossain vaiheessa, n. 19-20 ikävuoden aikoihin, asiat muuttuivat. Syitä on varmasti monia mm. villi matka Ibizaan ystävien seurassa ja muutto porukoiden "hellästä" huomasta omilleen ovat varmasti vaikuttaneet asiaan, mutta ei mennä nyt niihin.

Sen sijaan ajattelin kertoa ensimmäisestä kerrasta, kun oikeasti kohtasin todellisen miehen. Tällä todelisella miehellä tarkoitan siis tietenkin, että mies oli puoleensavetävä, osasi tanssia ja sanoa juuri oikeat asiat, kiihkeä suutelemaan, mielessä vain seksi ja tättädädääää.... MULKKU! Naiset, toverit, tiedätte varmasti, mistä puhun. Tälläinen mies on tullut teitä monesti vastaan baarissa, salilla, kahvilassa, koulussa, töissä, nimetkää itse paikka.

Kohtasin todellisen miehen yllätys yllätys meluisassa baarissa. En ala kiertelemään ja kaartelemaan - kyllä, olin pienessä hiprakassa. Minkä sille mahtaa, jos lähtee hyvien tyttökavereidensa kanssa vähän juhlistamaan kesän loistoa? Noh, siellä baarissa sitten päädyimme tanssimaan ja tunkemaan kieliä toistemme kurkkuun. Meillä oli siis oikein mukavaa, pääsin jopa hänen syliinsäkin tanssilattialla. Pääsin vähän "esiratsastelemaan" häntä siinä pystyasennossa, kun hän minua heilutteli, kiikutteli ja kaakutteli tanssilattialla kaikkien ihmisten edessä. Tietenkään emme saaneet mulkoilevia katseita, tuommoinen käytöshän on ihan normaalia baareissa. Siellä joka toinen baaripari nostelee toisiaan vuorotellen sylikeinuttelemaan.

Kiihkeän tanssikohtauksen jälkeen päädyimme ulos, koska tämä todellinen mies harrasti sellaista mieluisaa ajanviettotapaa kuin tupakointi. Siinä hän tuprutteli ja minä yritin olla tukehtumatta, sillä kohtasin tietenkin ikiainaisen dilemman: haistellako tupakanhajua vai pidättääkö hengitystä. Molemmissa tapauksissa hengenlähtö on hiuskarvan varassa. Enhän minä ehtinyt kuolemanpartaalle edes päästä, kun rakkaat ystäväni tulivat ahdistelemaan todellista miestäni. Toinen heistä vei minut rakennuksen nurkan taakse, etten kuulisi, millaisia saarnoja tai uhkapuheita toinen ystäväni latelisi todellliselle miehelleni. Kovasti yritin tulla väliin ja huutelin todelliselle miehelleni, ettei hän kuuntelisi ystävääni. Vihdoin ja viimein ystäväni lähtivät ja sain olla kahden kesken todellisen mieheni kanssa.

Kävimme vastapäisen kadun kebab-paikassa hakemassa minulle vettä, koska villin tanssimisen jälkeen  minulle oli tullut kova jano. Todellinen mies lupasi maksaa veteni, muta todellisen miehen tapaan hänellä ei ollut yhtään kolikkoa ja hän ei halunnut maksaa kortillaan 50 senttiä vedestäni. Jouduin siis kaivamaan lompakkoni ja ostamaan omat veteni.

Vesiepisodin jälkeen päätimme lähteä seikkailemaan kerrostalon pihalle. Meillä oli niin kivaa! Kielet kurkussa käpälöimme toistemme intiimialueita ja päästelimme pieniä intohimon ääniä. Todellinen mies olisi halunnut ruveta puuhiin siinä ja heti keskellä kerrostalon pihaa, missä kuka tahansa asukkaista olisi voinut vain vilkaista ikkunasta ja muuttua villin aktimme eläväksi todistajaksi. Toruin todellista miestä ja järkeilin, että emmehän me voineet sellaisia syntisiä puuhia tehdä kaikkien nähtävillä ja eihän siitä edes olisi tullut mitään, kun kaiken kukkuraksi rakkaat ystäväni soittelivat perääni kymmenen minuutin välein tarkistamaan, olinhan varmasti kunnossa.

Lopulta järkeilyt upposivat todelliseen mieheen ja päätimme lähteä silloisen porukoista tyhjänä olevaan kotiini. Menimme eri reittiä, kuin tulimme ja yhtäkkiä huomasimme olevamme satamassa. Pähkäilimme molemmat, miten se oli mahdollista. Suuntasimme nokkamme kohti Turun linnaa ja matkalla sinne tutustuimme yhteen sotalaivan kanteen. Mitään nakinuptoksia donitsiin ei tapahtunut, kaikkea muuta tosin kyllä.

Todellinen mies soitti siinä sitten ystävälleen, että vosiko tämä tulla hakemaan meitä Turun linnasta ja heittämään meidät kotiini. Todellisen miehen ystävä lupautui tehtävään. Kaikki oli hyvin siihen asti, kunnes todellisen miehen ystävän auto kaarsi Turun linnan viereiselle parkkipaikalle. Ennen todellisen miehen ystävän tuloa söpistelimme ja pusuttelimme ja halailimme todellisen miehen kanssa, mutta todellisen miehen ystävän tultua todellinen mies muuttui käytöksessään täysin. Koko matkan ajan todellinen mies jutteli vain ystävälleen ja tämän tyttöystävälle ja jätti minut kokonaan huomiotta. Todellinen mies sanoi ystävälleen, että tämä heittäisi ensin minut kotiin ja sitten vasta todellisen miehen omaan kotiinsa. Olin ihan ymmälläni, eikö meidän pitänyt mennä YHDESSÄ MINUN KOTIINI? Todellinen mies paljasti kurjan luonteensa minulle. Kaiken kukkuraksi hän otti olkalaukustaan hiuslakkapullon ja alkoi suihkuttamaan lakkaa hiuksiinsa! Siinä kohtaa olin ihan iloinen, että menimme omia teitämme. Kuka mies suihkuttaa lakkaa hiuksiinsa neljältä aamulla, kun on menossa kotiin nukkumaan?

Todellisen miehen ystävän auto jätti minut taloni läheiselle bussipysäkille. Todellinen mies ei tunkenut kieltään kurkkuuni jäähyväisiksi. Ei, ei, hän vain taputti hellästi reittäni sanoen: "Noh, tämä oli kai tässä. Nähdään!" Tämän lauseen saattamana nousin autosta ja kävelin typertyneenä kotia kohti...

Siinä oli siis tiivistetysti ensikohtaamiseni todellisen miehen kanssa. Need I say more?